Raskaus x 2

Mikko halusi jo lapsia. Minä olin valmis vasta kun Mikko oli muutaman kuukauden vakuutellut, että siinä on järkeä. Mikko taitaa tykätä lasten tekemisestä. Niin teimme ja saimme Viljan. Nyt uunissa on jo toinen, Viljan kaveri, pikkuveli.

Sanat ovat vähentyneet viime vuosina. Vai onko ajatuksen juoksu muuttunut enkä osaa pukea sitä sanoiksi? Keskittyminen on siirtynyt perheeseen – Viljaan, pikkuveljeen, arjen pyörittämiseen yhteistyössä elämäni miehen kanssa. Mitä siitä muille kertoisi. Vilja sitä, Vilja tätä, kuinka vähän nukuimme viime yönä, miten tämän päivän ruokailut on sujunut, onko vauva potkinut mahassa. Ehkä joku silti lukisi tämänkin jutun loppuun. Otan sen riskin.

Toisen odotuksen raskausviikko 39 on meneillään. Periaatteessa minulla ei ole kiire synnyttämään. Olokaan ei ole kovin tukala. Saan nauttia rullaavasta perusarjesta yhden lapsen kanssa ja tehdä hänen päiväunien aikana mitä ikinä haluan – käytännössä värkätä omia tai asiakkaiden valokuvia koneella tai ottaa päikkäreitä. Ennen kaikkea huoltaa ja hoitaa VAIN yhtä lasta.

Ensimmäisen synnytyksen kipuun psyykkasin itseäni ylimaallisella ennenkokemattomalla kivulla. Odotin, että se tulee olemaan jotain todella järkyttävää. Äitinikin auttoi minua kannustamalla, että sitten kun tuntuu siltä että kuolet, niin vauva syntyy. Nyt tiedän miten kovaa kipua joudun taas kohtaamaan, enkä ole keksinyt valmistautumiskeinoa tulevalle koitokselle. Tätä toista synnytystä pelkään enemmän.

En ole niitä hehkuvia odottavia äitejä, jotka rakentavat pesää ja ovat onnellisia jokaisesta pienestä liikkeestä vatsassa. Olen niitä äitejä, jotka miettivät raskausarpia ja oman kehon rapistumista. Ensimmäiset kuukaudet yyjötti ja muutama migreeni yllätti. Vakavimmat ongelmat ovat olleet kuitenkin kasvavasta mahasta ähkiminen, roikkuvan nahan pelko ja urheilumotivaation puuttuminen. Ehkä raskaus on ollut hyvä tekosyy välttää urheilua. Urheilu ei tunnu yhtään niin hyvältä. Onhan minulla 9kk sairaus.

Kohdalleni on sattunut kuitenkin helppoja raskauksia. Tänä vuonna vain harjoitussupistusten suuri määrä on saanut minut soittelemaan ylimääräisiä lääkärinaikoja. Siispä, minunhan pitäisi olla aivan sujut raskausajan kanssa ja haluta vain lisää lapsia. Itsekin olen halunnut isoa, elämää tuovaa katrasta turvaamaan vanhuuden päivät. Nyt vain ihmettelen, kuinka selviän kahdesta lapsesta ja toisilla on neljätoista. En tiedä kuka luo paineen tehdä lisää lapsia. Onko se alkuperäinen suunnitelmani vai ympäristö? Veikkaisin ensimmäistä. Enpä kyllä yhtään ihmettelisi, jos parin vuoden päästä alamme Mikon kanssa jutteleen, että eikö meidän perheeseen vielä kolmaskin ihana kullanmussukka mahtuisi. Täytyy siis yrittää luopua tästä kontrollista, alkaa elämään hetki kerrallaan, luottaa johdatukseen ja jännittää mitä elämä tuo tullessaan.

toinen raskaus. 4kk

Muistan kauniin, pysäyttävän hetken Viljan raskausajalta. Tuleva isä tuli lenkiltä ja käperty kainalooni (suihkun jälkeen). Hän sanoi rakastunein, innostunein silmin, että lenkin aikana ajatus hänen elämäntehtävästään ja sen muutoksista oli kirkastunut – tehtäväni täällä on pitää huolta vaimosta ja vauvasta, perheestä. Siitä olen saanut nauttia. Minun ei ole tarvinut selvitä yksin.

Mikko on kysellyt, että missä ovat ailahtelevaisuus ja itkupotkunyyhkytykset. Eniten olen herkistynyt vauvalehdistä lukemiini miesten kokemuksiin raskaudesta tai synnytyksestä. Kuvittelen vahvasti Mikon niihin tilanteisiin ja vieräytän kyyneleen lehdelle kiitollisena siitä kuinka Mikko pitää musta huolen, kuten vauvalehtienkin miehet omistaan. Nyt viime aikoina itkua on tuottanut tuleva isosisko ja hänen oireilunsa elämänmuutoksesta. Kaikki Viljaa pienemmät tai alistuvammat lapset ovat joutunueet kokemaan Viljan mustasukkaisuuden, huomionhakuisuuden tai innostuksen osoitukset. Aluksi ollaan silitelty, halailtu ja leikitty nätisti. Yhtäkkiä pirun sarvet ovat puskeneet esiin ja epävarmat kädet ovat kurottautuneet toisen lapsen poskiin ja ottaneet kovan nipistys/puristus otteen. Otamme Viljan kovasti kiinni, viemme toiseen huoneeseen, juttelemme miksi toisia ei saa nipistää ja toivomme että asia menisi jakeluun ja sitten menemme pyytämään anteeksi. Kaksivuotias ei kuitenkaan millään käsitä mikä meni pieleen ja toistaa tapahtumaan niin usein kuin aikuisten silmä välttää. Sama kohdistuu myös äitiin ja isään, heitä purraan ja nipistellään myös. Todella turhauttavaa ja väkisinkin miettii kuinka selviän pitkistä päivistä kotona kolmistaan tällaisen riiviön ja avuttoman vastasyntyneen kanssa.

Vaikea käsittää tätä elämää. Olo on siunattu vaikka en osaa arvostaa tätä aikaa. Kyllä lasten tekemisessä on ollut järkeä, mutta silti on vaikea hyväksyä sitä kuinka paljon ne sitovat ja vaativat. Kymmenkunta kaveriamme on juuri samassa tilanteessa meidän kanssa, odottavat ensimmäistä tai toista lasta syntyväksi lähikuukausina. Osa on jo synnyttänyt. Ilmeisesti jokainen ajaa samaan miinaan – kokee samoja ristiriitoja, onnen tunteita sekä omien voimien rajallisuutta. Mutta silti, jos miina ei olisi räjähtänyt omalla kohdalla, olisi useimmilla meistä ollut edessä itkut lapsettomuudesta. Jälleen kerran saamme huomata kuinka me haikailemme sen perään mitä meillä ei ole, emmekä osaa olla kiitollisia siitä kaikesta millä meitä on siunattu.

ensimmäinen raskaus. 8kk

Ensimmäinen kuva on nykyisestä mahasta marraskuussa. Kuvan on ottanut valokuvaus opiskelukaverini Hanna Nikula. Toinen kuva on Viljan mahakuva. Otettu muotokuvaaja Sirpa Ryypön toimesta. Armaani tilasi minulle yllätyksenä vauvamahakuvauksen. Silloin tein mitä suunnittelinkin. Leikkasin 6mm siilitukkan. Mikko parturoi. Ei se mitenkään hieno tukka ollut, mutta ainakin siide sellainen. Valokuvaaja Sirpa Ryyppö on muurarin asiakkaita ja hänen mieheltään muurari tilaa toisinaan peltiuunien kuoria. Viljavasta elämästä kertoo juuri nämä matkan varrelle tulevat hienot ihmiset. Sirpa sai minut tuntemaan oloni huippumalliksi. Se oli valtavan hieno kokemus.

Tämän hetken muotoni ovat lähellä Sirpan ottamaa kuvaa. Isässä ei ole tapahtunut merkittäviä fyysisiä muutoksia raskausaikoina.

Etusivu

http://hannanikula.kuvat.fi

Inkkarikesä

Ihana inkkarikesä takana. Olin töissä koko kesän ja välillä mietin, että olishan se kesäaika kyllä parasta aikaa olla lapsen kanssa kotona. Meidän järjestely toimi kuitenkin kohtuullisen hyvin. Mikko sai viettää laatuaikaa Viljan kanssa ja hän pääsi illalla raksalle hommiin. Väsymystä kyllä oli paikoin havaittavissa ja nyt olemme todella loman tarpeessa.

Kliseistä ja toisaalta luonnollista, että Vilja vie suurimman osan julkaisupinta-alasta täällä alustalla. Taidan olla ihan tavallinen äiti, Vilja edestä-Vilja takaa otoksillani. En vain osaa päättää minkä niistä kaikista ihanista otoksista jakaisin teidän kanssa! Ei Mikkokaan ole mitenkään huonosti edustettu. Taitavat olla mulle rakkaita!

Kävimme Lohtajalla uimassa neljän polven kokoonpanolla. Ja Jukkolan navettakaffilassa ihastelemassa ja välipalalla.

Pian lähdemme Australiaan. Saa kyllä aussila pistää parastaan, että pystyy Lohtajan unelmarannat päkittään! 🙂 Planet Home -blogiin saattaa ilmaantua jotain matkapostauksia. Käykää kurkkimassa!

 

kulotus

Alkukantaista maanmuokkausta. Vaatteet haisee. Tieno käryää. Maa on mustaa. Palautetaan ravinteet takaisin maahan, jotta ne voivat taas luoda uutta kasvua.

Kuulumisia

Kerrotaanpa vähän mitä kuuluu.

Kevättä. Sitä on ilmassa. Valoa. Sitä on illassa. Miten se sitten näkyy arjessa.

Lenkkarit, ne joissa on reiät pikkuvarpaiden kohdalla, ovat palvelleet ensimmäisestä puolimaratoonista saakka. Mielestäni neljä vuotta ja sulaneet tiet ovat riittävä syy nostattamaan lenkkarikuumetta.

Lenkkareita tarvitaan myös Kuopio Jukolaan valmistautumisessa. Vetelin Urheilijoiden ykkösnaiset saavat pärjätä tänä vuonna ilman minua. Olen päättänyt juosta Härkänevan Pyrinnön riveissä. Toisin sanoen kunto ei riitä edustustehtäviin, jään siis vahvistamaan oman kylän tiimiä. Tokikaan se ei tarkoita lusmuilua, tavotteita pitää olla. Lenkki kolmesti viikossa ja tavoitteena 10 kilometriä tuntiin. Siinä on ihan tarpeeksi tällaiselle äiti-ihmisel.

Armaani on maratoonari. Ihme mies. Juoksi 42 kilometriä. Sanoi, että alku meni liian lennokkaasti, koska juoksu tuntui niin hyvältä. Lopussa se tarkoitti tuskaisia kilometrejä. Hyytyminen ei kuitenkaan lannistanut, seuraavalle maratoonille harjoitellaan hitaasti juoksemisen tekniikkaa. Mikolla on paljon opittavaa minulta.

Kylvä siemen aina märkään vakoon. Tätä periaatetta olen pyrkinyt noudattamaan oli kevät tai syksy. Täti ja serkku vei minut puutarhamessuille. Pyörin siellä ihmeissäni ja ajattelin, että olispas kiva jos minäkin saisin kipinän. Edes basilikan siemenen verran. Niinhän siinä kävi, että löysin kaapista siemenpusseja ja elosuojasta Mikon nikkaroimia ikkunalautalaatikoita. Nyt näet jo mielikuvan, kuinka hyväntuulinen emäntä hääräilee keittiössä, hyväntuulenmusiikki soi, lapsi leikkii hyväntuulisena leikkimatollaan, uunissa valmistuu tuoreella timjamilla maustettu kasvisvuoka ja salaatinpäälle kukkaesiliina emäntä käy saksimassa tuoreita basilikoita. Tietysti hyräilee mennessään.

En käytä esiliinaa, istutin siemenet vääränlaiseen multaan, osa siemenistä oli päiväysvanhoja, Vilja roikkuu lahkeessa ja puree reiteen, en saa meidän hifilaitteita toimiin. Mistä moinen mielikuvasi.

Sitä se kevät on. Uuden alkua.

Ei enää kuukauttakaan kun Mikosta tulee koti-isä ja minusta toimistorotta. Harjukumpu vaatii oman osansa. Kesä olisi tarkoitus aikatauluttaa tiiviiksi. Minä töissä 8-16. Syödään yhdessä klo 16-17. Mikko lähtee raksalle klo 17 ja palaa klo 21 mennessä. Tässä raamit. Toteutus onkin sitten ihan toinen juttu.

Heti kun maa alkoi pilkottaa ohuen lumipeiton alta, Mikon ajatukset lähtivät kodin rakennustyömaalle. Lähinnä innostuneena, mutta varmasti mietteet ovat olleet monesti myös vastuunpainamat. Välillä tuntuu käsittämättömältä ajatella, että päällekkäin pinotuista hirren pätkistä tulisi meille koti. Sellainen jossa viihdymme ja johon haluamme matkoilta palata. Mikolla on huomattavasti selkeämpi kuva työmaan edistymisestä, minulle se varmasti selkenee paremmin kun aletaan miettimään keittiönkaappeja, lattian väriä ja vaatekomeroita. Niin, niihin suattaapi mennä vuasi tai kaks, tai suattaapi olla ettei mene.

Onneksi meillä ei ole navetasta mihinkään kiire. Isännöitsiä lisää vuokralaisten asumisviihtyvyyttä asentamalla liesituulettimen keittiöön. Tänään setät vähän puhko reikiä betoniin. Kauhee meteli. Pölyä oli keittiö täynnä ja ovet auki pihalle saakka. Siitä selitys Viljan Peltori seikkailuille. Alakuvassa isäntä oman kotioven pielessä aloittelemassa tämän kesän urakkaa.

varaosa

”Uudet”, 10 vuotta vanhat, käytettynä ostetut, Brion vaunut meni rikki. Mitätön muoviosa kuomun liitoskohdasta. Vaunuista tuli lähes käyttökelvottomat. Paskan möivät. Kysyin Briolta varaosia, eivät ole vielä vastanneet. Nykyajan varaosapolitiikka on syvältä. Varaosia ei ole tai ne ovat niin tyyriitä, että kannattaa ostaa uusi tai käytetty laite.

Vanhat Emmaljungat ovat vieläkin iskussa, 28 vuoden jälkeen. Vanhempani ostivat ne esikoisen synnyttyää. Nyt ne ovat olleet meillä sisävaunuina. Nyt ulkokelpoisuuskin on testattu.

Vilja on uusi elämänvaihe. Hän nukkuu pari pitemmät, jopa parin tunnin, päiväunet. Entisen useamman puolentunnin unien sijaan. Mielellään ulkona. Tässähän kotiäiti saattaa saada jotain aikaiseksikin.

P.S. Nyt se tapahtui meillekin. Joulun kissanruoka ja suklaa ateriat kruunasi Kakka. Äiti ja Isä pelasivat Trivial Pursuittia. Vilja viihtyi vaipattomana omissa leikeissään. Isä valpastui ja kurkkasi tyttären touhuja, sillä välin kun äiti, pyhä huolettomuus, koitti muistaa kataraktin synonyymia. Siellä V istui, sottasi kakkaa mattoon. Suupielestä löytyi kikkare myös. Ihan realistinen näky joka perheessä, eikö niin. Se tunnen kun äitinä löytää lapsen syömästä omaa ulostettaan. Maaaailman huonoimmasta äitistä on vain yksi tie ylöspäin. Kipuaminen on jo hyvällä mallilla.

Jouluiloa

Meillä insinööri teki piparkakkutalon. Hän tulosti kotimme julkisivukuvat ja teki talon mittojen mukaan. Sanottiinkin, että jos ei ole autocadia niin voi käyttää piparikädiä. Kuten huomaatte on talossamme konesaumapeltikatto ja luonnonkivistä kasattu kivijalka. Nurkkalaudoitukset ovat särmästi paikoillaan. Talon koristeena on kuuskulmainen kuisti ja pitsi-ikkunat. Tupa on sievästi pienellä mäen nyppylällä, kuten se on Harjukummullakin. Harjun paikasta kuulette vielä.

Taidan olla niitä Jouluihmisiä. Ihana kun on hikipäässä siivottu ja ressissä vouhotettu joulun tuloa, niin joulun tullen voi nauttia tehdystä työstä, painua sohvan nurkkaan ja ottaa Suomen Kuvalehden käteen ja konvehtirasian toiseen käteen. Nykyään tosin pitää olla kolmaskin käsi, jolla rummuttaa piparimuotilla kattilan pohjaa. Sillä konstin SK hetki kestää hieman pitempään.

Kuulin mielenkiintoisen haastattelun kuun kierrosta ja kuusen kaadosta Yle Puheelta. Siinä sanottiin, että kuusi tulisi kaataa yläkuun eli nousevan kuun aikaan, jotta joulupuu pitää neulasensa ja alkaa kasvamaan kerkkää. Jouluaaton aikoihin kuu oli jo laskeva, joten ainakin meidän joulupuu varisti jo Tapanina neulasiaan. Pitäkää vain kuuhulluna. Ehkä olenkin.

Viljalle ei annettu vielä kinkkua. Hän korjasi kuitenkin tilanteen samalla kun tiskasimme. Lähes onnistunut pihtiote ja äärimmäisen keskittynyt ilme. Sormet suuhun ja kissanruokaa mutustelemaan. Toinen tämän joulun yllätys oli konvehtin avaaminen, jonka suussa sulava suklaa suupielessä paljasti. Kun raadeltu konvehti kiiruhusti otettiin tytöltä, odotti hän kuin linnunpoika uutta suupalaa. Miksi tuota linnunpoika efektiä ei tule kun tarjoamme toisen lusikallisen peruna-porkkanamössöä?

Aattona lahjaa ei saanut ennen kuin oli kertonut mikä tässä vuodessa oli parasta. Esikoisen syntymä olisi ollut kunnon äidin vastaus. Mutta. En millään tuntenut asian olevan niin. Vaikka kuinka pinnistin. Tietysti lapsi on minulle rakas, mutta aika varmaan auttaa näkemään tämän hetken ihmeellisyyden. Siksi päätin sanoa, että parasta oli matka Norjan Lappiin. Pääsimme sinne siitäkin huolimatta, että meitä on nykyään kolme. Ja sain kokea taas Pohjoisen maagisuuden. Vastaukseni hyväksyttiin ja sain lahjan.

Rouva ja Herra Senior Ali-Haapala olivat onnesta soikeana, kun kaikki lapset olivat pareineen paikalla. Vilja istuu vanhan kiikkustuoli-mummin sylissä. Löydä kuvasta myös Ykä. HappyHappyJoyJoy.

P.S. Joulusaarnassa pappi sanoi, että elämä on 10% sitä mitä tapahtuu ja 90% sitä miten suhtaudut siihen. Jos siis tämä joulusi oli ankea, voit käyttää edellä mainittua suhdetta ensi jouluna ja oikeastaan koko tulevana vuonna. Toivotan siis iloa vuodelle 2014.

elämä muuttui

Prologi: Tämä postaus saattaa sisältää juonipaljastuksia.

Tässä me ollaan. Viljaa odotellaan. Elämme sitä vapautta minkä emme tienneet päättyvät. Kaikki lasit eivät päihdyttäneet. Ilta tosin oli hilpeä. Ystävämme menivät naimisiin. Juhlat olivat Hienot. Oikein Helsingissä. Kävelimme yöllä kotiin, edulliseen hostelliin tietenkin. Matkaa oli reilu neljä kilsaa. Todennäköisesti puhuimme vauvasta ja hirsitalosta.

Vauva ja hirsitalo, check. Vapaudesta kuitenkin aina välillä haaveilen. Olen ikuinen soutaja ja huopaaja. Onnekseni Mikko on kaikkea muuta. Hän vain soutaa rivakasti eteenpäin tai nauttii hiljaisista suvantokohdista. Elää hetkessä ja muuta hienoa. Vaimon katkera tilitys siitä kun mies kertoo kuinka matka on määränpäätä tärkeämpi. Elämä kantaa ja niin edelleen.

Aina kun pääsen ulkomaailmaan haluan kirjoittaa ihmisille kaikista niistä ilmiöistä joita ympärilläni näen. Tai ajatuksista mitä päässä liikkuu kun ajan Lestijoen vartta yläjuokua kohti. Kun palaan ruotuuni, neljän seinän sisään, näen edessäni tiskivuoden, avohyllyjen pölykerroksen ja laaserkatsella kaappien epäjärjestyksen. Halailen ja pusuttelen kotonaolijoita ja Mikko on kattanut iltapalan. Luovuus on kadonnut, taas.

Nyt tein sen. Roudasin läppärin sänkyyn. Sain siihen oikeutuksen kun Mikko sanoi katsovansa americanhorrorsotorya patilta eli tabletilta. (Ihme sana sekin. Ennen niitä on syöty.) Mikko antoi luvan kirjoittaa meidän yksityiselämästä jos näytän sille tissit. Halpa hinta siitä, että saan purkaa luovuuden tarvettani.

Luovuus ja vapaus taitavat olla vahvasti sidoksissa toisiinsa. Kun Vilja nukkuu ja Mikko on omalla koneella niin silloinhan minulla on vapaus omiin juttuihin. On opittava vain ottamaan aika. Sitä täytyy harjoitella.

Nyt mikko pääsi omasta maailmastaan – ”bloody face was my father, I’m going to kill Lana Winters. Pepper is dead” – ja rupeaa mielipuolisesti raatelemaan sänkykaveriaan. Vaikuttaa siltä, että tämän illan vapaus on loppunut.

Levyraati

Hämyinen ilta navetan olkkarissa. Porukka keskittyy musiikkiin. Katselee seinille ja miettii mitäköhän tästä biisistä sanoisi.

Meillä oli levyraati. Sanoimme että meille tulee kavereita. Toiset ihmeissään kyseli, että ketä muka. Mielessään, että onko noillakin muka kavereita. Niin no meille tulee Enni, Juha ja Elias. Anthony ja Biancakin saattaa ilmaantua paikalle. Epäuskoinen kysymys vaihtui hyväntahtoiseen nauruun – jaa, Iidan veli, sisko, sen poikakaveri, serkku ja sen muija.

Jokainen sai tuoda mukanaan kaksi biisiä. Mielellään sellaisia biisejä mistä on jotain kerrottavaa tai mihin liittyisi jokin henkilökohtainen tarina. Hienoja biisejä kerrassaan. Musiikillisesti ne eivät välttämättä yltäneet aina huippupisteille, mutta biisin tuoja antoi palan itseään kipaleen mukana. Ennen vanhaa tuotiin C-kasetti tai CD-levy, jopa vinyyli. Nykyään on iTunes, Spotify, You Tube. Jokunen CD-levy oli vielä matkassa.

Kappaleet arvioitiin asteikolla yhdestä kymppiin. Illan ensimmäinen kappale, isännän valinta, voitti – Jamiroquain Space Cowboy. Mikolla on Buffalo Man tatuoituna oikeaan olkapäähän.

Seuraavana päivänä ääneen hämmästelimme levyraadista jäänyttä hyvää mieltä. Kuitenkin pitkän ilon jälkeen on taas itkun vuoro. Vilja sairastui ensimmäiseen kuumeeseen. Hohkasi polttavana yöllä ja oksensi kastellen kaiken. Meille se oli vanhempina ensimmäinen kokemus siitä painavasta vastuusta ja silmäkulmat alas painavasta tunteesta, jonka pieni sairastava rassukka aiheuttaa. Karhun poika sairastaa edelleen, mutta kaikkeen ilmeisesti tottuu.

Puolukkaretki

”Jos mulkkupesään työntää kepin, niin ne heittää sen takas.” Näitä ja muita elämän viisauksia olimme kuuntelemassa ja kokemassa parin viikon takaisella puolukkaretkellä. Ajatuksiaan oli jakamassa Oskari, Eedla, Mari, Pirjo-mummu ja Virpi-mummi ja meidän perhe.

Hirvikärpäset ne sitten on viheliäitä. Tätä kirjoittaessakin vahva mielleyhtymä sai niskavillani heilumaan ja sormet pihtiotteella nipistämään tukan rajasta pikku paholaisia. Sanotaan, että hirviökärpäset vartovat puissa ja hyppäävät sieltä karvaiseen pehkoon, oli se sitten hirven tai ihmisen. Huomasimme ilmiön, kun puolukkasuonet veivät meidät hakkuuaukolta syvemmälle pystymetsään.

Vilja otti parit päikkärit, yhdet heti alkuun ja yhdet ennen lähtötohinoita. Ei itkun itkua suustaan päästänyt. Mitä todennäköisimmin nautti metsän entsyymeistä ja virikkeinä toimivat tuulen heiluttamat lehdet. Yhtä reippaita olivat muu nuoriväki. Oskarilla oli oma vaarilta saatu pikkupomuri, joka söi puolukkaa yhtä hyvin kuin aikuistenkin koneet. Minä ja Mikko maksimoimme keräilijä-poimijoiden nautinnon keräämällä käsin. Hypistellessä pyöriviä, sileitä marjoja kämmenellä voi retken terapeuttisen vaikutuksen tuplata. Tosin määrässä jäimme jälkeen, mutta laadussa loistimme.

Viljan makuelämykset karttuivat. Maistoimme naavaista oksa ja mehukasta mustikkaa. Jostain syystä oksa ei saanut naamaa mutkalle samalla tavalla kuin mustikka. Puolukanvarpukin Vilja harkitsi. Kun kaikki herkut oli koettu, oli kasvoilla autuas hymy – sain palan isojen tyttöjen maailmaa.

Saalis oli valtaisa. Mummun ja papan löytämä punainen kenttä, monta poimijaa ja tuntia, leppoisa syyssää sekä kunnon eväät olivat hyvän reissun salaisuus. Nostin nukkuvan Viljan mättäältä, otimme ämpärit kantoon ja lähdimme arvokkaan lastin kanssa autoa kohti. Huomatkaa viimeisessä kuvassa uusi funktionaalinen fjällräveniläinen, kyllä kelpaa ❤

Kesäillanhartaus

Minua pyydettiin palvelutehtävään. Sain puhua pienelle yleisölle kesäillanhartaudessa Lestijärven kirkossa. Ihmeellistä miten puhumista voikaan jännittää niin paljon. Sydän lyö niin että vieruskaveri kuulee. Ja kun vauhtiin pääsin niin minulta pääsi itkukin. Runomies lauloi ennen puhettani, se saattoi myös herkistää. Toisaalta aihe kumpusi omista syvyyksistäni. Annoin palan itseäni.

Haluan jakaa ajatukseni myös isommalle yleisölle. Näin se meni.

”Puhu mistä haluat.” Se oli tämän illan aihe. Ajattelin, että armahtavaisuus on asia joka puhuttelee minua tällä hetkellä.

Maailma on kova. Minusta median valta on suuri nykyään, liian suuri. Se vaikuttaa meidän kaikien arkeen. Tuo painetta suorittaa ja olla jotain hienoa ja kaunista. Joka tuutista näemme onnistuneita perheitä, täydellisiä naisia, komeita miehiä ja muuta sellaista joka voi olla kaukana arkitodellisuudesta. Maailma vie ihmisiltä voimia. Sen kuvan media ainakin antaa ja saa meidät helposti tuntemaan huonommuutta – että me ei riitetä tällasena.

Sitten meillä on Jumalan laki, jonka toteutumiseen tulee pyrkiä. Ei Jeesus tullut lakia kumoamaan. Jeesushan sanoo, että meidän tulisi noudattaa Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin fariseukset ja lainopettajat. Kuka siihen pystyy? Laki on sitä varten, että varmasti tajuaisimme oman vajavaisuuden ja kelvottomuuden. Meistä ei ole mihinkään.

Heikompia tässä vaiheessa jo hirvittää – kuinka alas meidät painetaan joka suunnalta.

Jokaisella ihmisellä on varmasti maailman antamia murheita ja paineita aivan riittämiin, toisilla liikaakin. Ja mitä tekee kristityt, me vielä laitamme vettä myllyyn ja rupeamme ahdistamaan toisiamme lakipykälillä ja opillisilla kysymyksillä, jotka usein on kulttuurisidonnaisia tai perinteisiin liittyviä. Liberaalit loukkaa konservatiivejä ja he saavat itsensä kuulostamaan Jumalan pilkkaajilta. Kun taas konservatiivit ovat liberaalien omanatuntona ja pitää huolen että liberaalit varmasti pelkää helvettiä. Tuomitsemalla toinen, saatamme aiheuttaa turhaa mielipahaa, ahdistusta, epäillystä sen ihmisen elämässä. Itseasiassa meidän tehtävämmehän ei ole tuomita. Se on aivan muissa käsissä.

Täydellinen vastakohta vaativalle kanssaihmiselle ja maailmalle on Jumalan armo. Meidän tehtävä olisi kertoa Jumalan armosta ja rakkaudesta. Jumala on antanut jokaiselle omantunnon, joka ohjaa. Kristittyjen siskojen ja veljien ei tarvitse olla tuo omatunto. Jos ihmisellä tuntuu hyvältä joku asia sydämessä niin se saa tehdä niin ja levätä siinä. Toisten tapoja ja perinteitä ei saa ruveta tuomitsemaan. Mitä me olemme sanomaan, että onko se toisen oleminen aivan oikeaa sydämen uskoa. Usko on kuitenkin henkilökohtainen – Jumalan ja ihmisen välinen asia. Ja Jumala jakaa armoaan aivan varmasti kaikille.

Murretaituri, Heli Karhumäki sanoo mun mielestä hienosti. Hänen tuttavansa on tuominnut hänet siitä, ettei Heli pysy omassa karsinassaan vaan käy kaikkien herätysliikeiden tilaisuuksissa. Heli puolusti itseään näin: ”Enhän mää kenenkää seuras kuitenkaan luovu evankeliumista enkä mee omantuntoni ylitte puheissani. Mun omatuntoni on sirottu yksin Kritukseen ja siinä asemassa mää oon vapaa kaikista kahaleista, mun ei tarvitte puolustaa omaa aharasta karsinaani vaan mä saan pelekäämättä loikkia aitojen yli kyläilemässä toisten luona”

Helillä oli myös tuttavan kanssa keskustelua kastekysymyksetä. ”Jos joku tuloo mun lapselle arvostelemahan lapsikastetta ja yrittää väittää sitä turhaksi niin mä sanon niin että, Pirä kuule oppis ja kasta tenavas niin ku tykkäät, mutta mun lapseni päätä et tule sekottamahan.”

Hän jatkaa vielä……”Ajatelkaapa, jos me kristityt oomma kokoajan toistamma tukassa kiinni. Miltä se näyttää toisten uskontojenkannattajien tai uskonnottomien silimis. No Niinpä, tappeloovat vain, ne ajatteloo, kuka tuohon porukkaan haluais. Tämä kuulkaa on Raamatus oikein tärkeä asia, Jeesuksen oma selevä sanasesti sanottu toive oli, että me uskovat olisimma yhtä. se olisi vahava todistus maailmalle, että Kristuksen rakkaus tuloo täydelliseks kristittyjen keskinäises yhteyes.”

Annetaan armoa toisillemme niin maallisissa kuin hengellisissä asioissa. Niin Jeesuskin tekisi.